Löysin vanhan blogin tekeleeni, aloituksen yrityksen. Mitäpä jos yrittäisin aloittaa ihan uutta blogia? Elän jälleen kerran elämänvaihetta, jolloin sitä tulee miettineeksi, mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi joidenkuiden elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja toiset vain mennä porskuttaa eteenpäin?
Omalla kohdallani tiedän vaikuttavaksi tekijäksi sen, että olen (runnollisestikin) kummallinen.
Mitä olen tänään tehnyt?
Pysynyt hengissä, jee!
Murehtinut tulevaisuutta, jee!
Miksiköhän?
Kunpa voisinkin kertoa.
Kunpa olisin karhu, joka voi vaipua talviunilleen, eikä kukaan alkaisi sen myötä miettiä, että minussa on jotain vikaa..
Ainakin rasvaa on tullut kerättyä sen verran ympärille, että saattaisin ainakin muutamia viikkoja pärjätä ihan hyvin ilman ravintoa.
Stressirasvaa.
Miten pitkälle kantaa stressirasva?
Se on varmaan kovinkin hötyläistä, eikä anna ravinteita juurikaan ihmisen keholle, eikä kai antaisi edes karhulle.
Siksi siis, en taaskaan voi vaipua talviunille,
Maailma on todella kummallinen paikka.
Ihmiset on kummallisia ja minä olen olen kummallinen.
Ihminen minäkin.
tiistai, 28. elokuu 2012
Miten paljon jaksaa.....
keskiviikko, 17. joulukuu 2008
Nokikkain saamattomuuden kanssa
Pikkupakkanen, huurre maassa, joulu lähestyy.
Olisi tehtävää, vaan ei aloitekykyä, ei puhtia eikä intoa.
Ei tänään.
Miten vaikeaa onkaan tällaisessa näin tiukassa, jouluvalmisteluiden, vielä tekemättä jääneiden lahjaostojen ja
kimaltelevien tulevien juhlien risteilevässä hyökyaallokossa myöntyä hyväksymään, ettei nyt vain kertakaikkiaan löydy sitä inspiraatiota ja liikkeelle panevaa voimaa.
Joskus muulloin, olisi paljon helpompaa, vaikka hiukan jalomuotoisesti uskotella itselleen vaipuvansa "zen-tilaan", olemisen siettämättömään keveyteen. Sisälleen tasapainon ja rauhan tyyssijaan.
Se saattaisi olla jopa hieno saavutus, meditatiivinen kokemus.
Tai voisi sanoa itselleen, että pidän välipäivän elämän vaatimusten edessä, en ole siis saamaton, enkä laiska.
Ei, nyt se ei onnistu.
En voi uskotella itselleni, että uuvuttava aloitekyvyttömyys tänään, olisi jotain sellaista.
Tämä on tuskaa ja lamaantumista arjen ja saapuvan juhlan ristitulessa.
Tuskaa siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä jotain olennaista, joka mahdollistaa perusturvallisuuden tunnun. Jotain mitä ilman tämä maailma ei pyöri.
Olen kertakaikkisen saamaton tänään.
Olisi tehtävää, vaan ei aloitekykyä, ei puhtia eikä intoa.
Ei tänään.
Miten vaikeaa onkaan tällaisessa näin tiukassa, jouluvalmisteluiden, vielä tekemättä jääneiden lahjaostojen ja
kimaltelevien tulevien juhlien risteilevässä hyökyaallokossa myöntyä hyväksymään, ettei nyt vain kertakaikkiaan löydy sitä inspiraatiota ja liikkeelle panevaa voimaa.
Joskus muulloin, olisi paljon helpompaa, vaikka hiukan jalomuotoisesti uskotella itselleen vaipuvansa "zen-tilaan", olemisen siettämättömään keveyteen. Sisälleen tasapainon ja rauhan tyyssijaan.
Se saattaisi olla jopa hieno saavutus, meditatiivinen kokemus.
Tai voisi sanoa itselleen, että pidän välipäivän elämän vaatimusten edessä, en ole siis saamaton, enkä laiska.
Ei, nyt se ei onnistu.
En voi uskotella itselleni, että uuvuttava aloitekyvyttömyys tänään, olisi jotain sellaista.
Tämä on tuskaa ja lamaantumista arjen ja saapuvan juhlan ristitulessa.
Tuskaa siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä jotain olennaista, joka mahdollistaa perusturvallisuuden tunnun. Jotain mitä ilman tämä maailma ei pyöri.
Olen kertakaikkisen saamaton tänään.
