Pikkupakkanen, huurre maassa, joulu lähestyy.
Olisi tehtävää, vaan ei aloitekykyä, ei puhtia eikä intoa.
Ei tänään.
Miten vaikeaa onkaan tällaisessa näin tiukassa, jouluvalmisteluiden, vielä tekemättä jääneiden lahjaostojen ja
kimaltelevien tulevien juhlien risteilevässä hyökyaallokossa myöntyä hyväksymään, ettei nyt vain kertakaikkiaan löydy sitä inspiraatiota ja liikkeelle panevaa voimaa.

Joskus muulloin, olisi paljon helpompaa, vaikka hiukan jalomuotoisesti uskotella itselleen vaipuvansa "zen-tilaan", olemisen siettämättömään keveyteen. Sisälleen tasapainon ja rauhan tyyssijaan.
Se saattaisi olla jopa hieno saavutus, meditatiivinen kokemus.
Tai voisi sanoa itselleen, että pidän välipäivän elämän vaatimusten edessä, en ole siis saamaton, enkä laiska.
Ei, nyt se ei onnistu.
En voi uskotella itselleni, että uuvuttava aloitekyvyttömyys tänään, olisi jotain sellaista.
Tämä on tuskaa ja lamaantumista arjen ja saapuvan juhlan ristitulessa.
Tuskaa siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä jotain olennaista, joka mahdollistaa perusturvallisuuden tunnun. Jotain mitä ilman tämä maailma ei pyöri.

Olen kertakaikkisen saamaton tänään.